Näyttely "KOSMOS – visuaalinen matka" avataan 12. syyskuuta teemajuhlalla ja 13. syyskuuta museolipulla.

Olemme aina katselleet tähtitaivasta ja ihmetelleet, mitä siellä on. Avaruus edustaa pyrkimystä ylittää rajamme, ottaa askel tuntemattomaan ja unelmoida tulevaisuudesta yötaivaan tähtien keskellä. Se kiteyttää sekä uteliaisuuden ja jännityksen, jota uuden löytäminen herättää, että ajattomat kysymykset siitä, keitä olemme ja mihin kuulumme tässä valtavassa avaruudessa.

Maailmankaikkeus on loputon kiehtovuuden, inspiraation ja suurten kysymysten lähde. Näyttelyssä SPACE – A Visual Journey tutkitaan taivaallista rajaseutua, jossa kohtaavat taiteellinen ilmaisu ja tieteellinen tutkimus, ja esitellään kosmoksen valtavuutta sekä tähtitieteilijöiden silmin että taiteilijoiden tulkinnallisten näkemysten kautta.

Kohtaamme 14 eri taiteilijan teoksissa kysymyksiä siitä, keitä olemme ikuisuuden edessä ja mitä arvoja tuomme mukanamme, kun jätämme planeettamme taaksemme ja löydämme uusia maailmoja, ja kenellä on oikeus unelmoida tulevaisuudesta Maan ilmakehän ulkopuolella. Nämä teokset sekä kaukaisista galakseista ja tähtisumuista otetut yksityiskohtaiset avaruusteleskooppikuvat – jotka näyttävät meille sen, mitä emme itse asiassa näe – toivottavat sinut tervetulleeksi tutkimaan avaruutta ja laajentamaan näköpiiriäsi ja omaa maailmankaikkeuttasi taiteen avulla.

Kirkkaana yönä voimme nähdä tuhansia tähtiä menemällä ulos pimeään paikkaan ja katsomalla ylöspäin, mutta ihmiset ovat aina halunneet nähdä enemmän kuin silmä pystyy havaitsemaan. Olemme keksineet teleskoopit ja ajan myötä parantaneet niitä suuremmilla peileillä ja kameroilla, jotka pystyvät vangitsemaan valon aallonpituuksia, joita emme voi havaita paljain silmin. Pitkien valotusaikojen avulla ne voivat tehdä näkymättömän näkyväksi, näyttää meille tähtien liikkeet taivaalla ja ottaa erittäin yksityiskohtaisia kuvia esimerkiksi Kuun pinnasta.

Kuu on lähin taivaankappaleemme. Se on niin lähellä meitä, että voimme nähdä osan sen kraattereista paljain silmin, ja paljon enemmän näkyy kaukoputkella. Aurinko on lähin tähtemme, aurinkokuntamme keskus ja keskeinen osa ihmiskunnan maailmaa käsitteleviä uskomuksia.

Kyky nähdä, mitä tuolla kaukana on, myös houkuttelee meitä etsimään tuntematonta, matkustamaan sinne ja yrittämään ymmärtää paikkaamme tässä valtavassa kosmoksessa. Astronautti Christer Fuglesang kuvailee siirtymistä kolmesta G-voimasta painottomuuteen kiertoradalle suuntautuvan matkan aikana euforiseksi vapauden tunteeksi. Siirtyminen on välitöntä: sitä lennähtää eteenpäin ja vapautuu painovoimasta, vapaaseen pudotukseen maapallon ympäri.

Monet avaruusmatkailijat kuvaavat tunnetta, joka herää, kun he näkevät Maan avaruudesta, eli niin sanottua ”yleiskatsausvaikutusta”, ennen ja jälkeen -kokemukseksi. Astronautti Jessica Meir kuvailee, kuinka ohut ilmakehäkerros, joka suojaa meitä avaruuden säteilyltä ja mahdollistaa elämän planeetalla, näyttää hehkuvan. Avaruudesta käsin Maa on kokonaisuus, jolla ei ole rajoja: kaunis ja haavoittuva paikka, jossa jokainen osa vaikuttaa kokonaisuuteen.

Avaruus edustaa monella tapaa äärimmäistä unelmaa: tyhjää kangasta, jossa voi tapahtua mitä tahansa ja jossa odottamattomat löydöt voivat nopeuttaa ihmisen kehitystä. Avaruusmatkoja on kuviteltu antiikista lähtien, mutta vasta 1800-luvulla tieteiskirjallisuuden nousun myötä ne saivat pysyvän sijan maailmankuvassamme.

Science fiction -tutkija Jerry Määtän mukaan genren sisällä kamppaillaan nykyään aiempaa enemmän kaukaisen tulevaisuuden kuvaamisesta, mahdollisesti siksi, että tulevaisuus tuntuu nyt läheisemmältä, kun teknologiset ja tieteelliset saavutukset ovat niin yleisiä. Ehkä juuri tämä tunne tulevaisuudessa elämisestä saa monet teknologiayritykset ottamaan inspiraationsa tieteiskirjallisuudesta: monet keksinnöt, kuten älypuhelimet, internet ja mikroaaltouunit, olivat olemassa kirjoissa, ennen kuin niistä tuli todellisuutta, ja kun SpaceX kehitteli avaruuspukuaan, se otti yhteyttä Hollywoodissa sijaitsevaan suunnittelustudioon, joka oli aiemmin suunnitellut avaruuspukuja tieteiselokuvia varten.

Myös tieteiskirjallisuuden ja tieteen väliset yhteydet ovat vahvat. Genre auttaa popularisoimaan tiedettä ja esittelemään mahdollisuuksia, ja tiede avaa uusia ovia sille, mitä voimme kuvitella. Astrofyysikko Katie Mackin mukaan yhteydet ovat vieläkin selvemmät. Interstellar-elokuvaa (2014) tehtäessä Hollywoodin supertietokoneilla tuotettiin niin tarkkoja laskelmia siitä, miltä musta aukko voisi näyttää läheltä, että elokuvan tieteellinen neuvonantaja, Nobel-palkittu Kip Thorne pystyi myöhemmin hyödyntämään näitä tietoja tutkimuksissaan.

Me säteilemme tähtien tavoin, mutta infrapunavaloa, jota silmämme eivät pysty havaitsemaan, joten emme voi nähdä sitä itse. Mitä tarkoittaa olla elävää, loistavaa ainetta kuolleesta aineesta koostuvalla planeetalla, joka kiertää tähteä ja liikkuu jatkuvasti avaruudessa? Tietojemme mukaan olemme ainoat, jotka esittävät tällaisia kysymyksiä. Me emme ole ulkopuolisia tarkkailijoita, vaan olemme itse osa tutkimaamme maailmankaikkeutta: olemme, kuten kosmologi Carl Sagan sanoi, ”kosmoksen tapa tuntea itsensä”.

Pyrkiessämme ymmärtämään, miten kaikki alkoi ja mikä on oma paikkamme maailmankaikkeudessa, olemme luoneet kosmologioita – tarinoita maailman alkuperästä ja siitä, miten kaikki sopii yhteen. Monet luomiskertomukset, sekä tieteelliset että uskonnolliset, alkavat tyhjyydestä tai valtavasta pimeydestä. Tästä alkuperäisestä lähteestä, aivan kuten Mikael Owunnan teoksissa, astuvat esiin jumalat tai luonnonvoimat ja muokkaavat maailmaa sellaiseksi, mitä näemme ympärillämme.

Kuka virittää suuren kellokoneiston, jonka näemme yötaivaalla? Rajattomasta tilasta tulee jumalallisen – ikuisen ja äärettömän – vertauskuva. Tähtien ja planeettojen salaperäinen tanssi heijastaa kosmista järjestystä, joka on meitä paljon suurempi mutta jonka osa me silti olemme, ja asettaa meidät kasvotusten kaiken kattavan mysteerin kanssa, jota sekä uskonto, taide että tiede yrittävät tutkia, kuvata ja ymmärtää eri näkökulmista.

Matka maailmankaikkeuteen on myös matka itseemme, kuvaan siitä, keitä olemme, mistä tulemme ja mitä pystymme saavuttamaan. Pyrkimyksessämme päästä kauemmas Maan ilmakehän ulkopuolelle on muitakin kuin teknisiä ongelmia. Pintaan nousee monia kysymyksiä. On tärkeää kysyä, kenellä on valtuudet toimia ihmiskunnan puolesta avaruudessa, sillä kuka oikeastaan päättää säännöistä, jotka koskevat sitä, mitä kansainvälisen ilmatilan ulkopuolella voidaan hyväksyä ja mitä ei.

Taiteilija Rhiannon Adam, joka kuului japanilaisen miljardöörin Yusaku Maezawan dear Moon-projektin miehistöön, kunnes hanke kesäkuussa 2024 yllättäen peruttiin, kuvailee, miten avaruus on pitkään ollut vain superrikkaiden tai superihmisten ulottuvilla – astronauttien, jotka on valettu viimeisessä avaruuskilpailussa ja sen jälkeen lukemattomissa Hollywood-elokuvissa luotuun muottiin. dearMoon olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joukko siviilejä – muun muassa taiteilijoita ja muusikoita – olisi päässyt matkustamaan Kuun ympäri ja takaisin tavoitteenaan pohtia ja luoda sekä antaa uusien näkökulmien ja oivallusten kasvaa.

Adam kuvailee, miten kaikki miehistön jäsenet tunsivat suurta vastuuta siitä, että he täyttävät odotukset ja ovat tehtävänsä arvoisia. Hän myös kuvailee vaikeaa tasapainoa, kun hän haluaa edustaa ryhmiä, joihin hän samaistuu – kuten taiteilijoita, naisia, queer-ihmisiä ja Irlannin kansalaisia – ja kun samalla ei halua olla yli-ihminen vaan aivan tavallinen ihminen vikoineen ja heikkouksineen. Hän on myös pohtinut paljon sitä, miten tärkeää on päästää muita näkökulmia sisään, ennen kuin kaikki käytettävissä oleva tila otetaan haltuun ja yksityistetään: ”Muutos alkaa ideoista. Kaikki, mitä teemme nyt, luo aikakapselin siitä, mitä ihmiset meidän aikanamme ajattelivat ja tunsivat ja miten lopulta päätämme toimia.”

Monet suuntaavat nyt katseensa taas avaruuteen. NASA ja ESA suunnittelevat lähivuosina miehitettyjä lentoja Kuuhun, ja Japani kehittää parhaillaan maasturia, jota tulevat astronautit voivat käyttää sekä kuljetukseen että asumiseen jopa 30 päivää kestävillä kenttätyökomennuksillaan. Useat osallistujat – muun muassa Kiina, Yhdysvallat ja Intia – suunnittelevat pysyviä avaruusasemia Kuuhun. Yhdysvaltain, Euroopan, Kanadan, Japanin ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien välisen yhteistyön on myös tarkoitus johtaa avaruusaseman rakentamiseen Kuun kiertoradalle. Aseman nimeksi tulee ”Lunar Gateway”. Se on tarkoitettu Maan uudeksi etuvartioasemaksi aurinkokunnan jatkuvaa tutkimista varten nyt, kun sekä yksityiset että valtiolliset toimijat ovat keskittyneet Marsiin. Ensimmäinen ihminen, joka astuu jalallaan tälle vieraalle planeetalle, on todennäköisesti jo syntynyt, ja uusien innovaatioiden avulla 6–7 kuukauden mittaista matkaa voidaan todennäköisesti lyhentää. Kuten tähtitieteilijä Phil Plait asian ilmaisee: ”Marsissa tulee olemaan elämää, ja se tulemme olemaan me.”

Olemme nyt keskellä muutosta, jossa yhä useammat yksityiset toimijat osallistuvat avaruusmatkailuun. He tekevät kaikkea jättiläisaloitteista, kuten SpaceX, joka myy astronauttien kuljetuksia ISS:lle, pienyrityksiin, jotka kokeilevat kasvinviljelyä Marsin kaltaisissa ympäristöissä, ja avaruuslääketieteen työpajoihin – joihin törmäämme Matjaž Tančičin kuvissa.

Tämä kehitys avaa uusia ovia. Ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa voisimme rakentaa avaruuteen tehtaita. Siellä voisimme 3D-tulostaa ihmisen elimiä painottomuudessa ja luoda uudenlaisia materiaaleja, louhia asteroideista metalleja tai kerätä energiaa auringosta ja viedä sitä Maahan. Kaikki eivät kuitenkaan yhdy ylistämään tällaista avaruuden kaupallistamista. Mitä arvoja, totuuksia ja sosiaalisia rakenteita tuomme mukanamme ja mitä jätämme taaksemme, kun lähestymme avaruutta tämän toisen avaruuskilpailun aikana? Apollo 8 -lennon ensimmäiset avaruudesta otetut kuvat maapallosta käynnistivät maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen. Yksi kysymys, jonka taiteilija Mónica Alcázar-Duarte esittää itselleen Space Nomads -projektissa, on: miten mahdollisuus muuttaa toiselle planeetalle muuttaisi suhtautumistamme Maahan?

Tuhansien vuosien ajan näimme planeetat vaeltavina valoina kiintotähtien joukossa. Kun kaukoputket keksittiin, niistä tuli vieraita maailmoja, ja kun avaruusalukset luotiin, niistä tuli paikkoja, joissa oli mahdollista vierailla. Lähitulevaisuudessa Maa on kuitenkin kotimme maailmankaikkeudessa. Täältä katsomme kohti äärettömyyttä ja yritämme selvittää, miten kaikki sopii yhteen.

Tässä pyrkimyksessä meitä auttavat sekä taide että tiede. Ne kohtaavat toisensa tuntemattoman kunnioituksessa ja jaetussa halussa ymmärtää ympäröivää maailmaa ja omaa paikkaamme siinä. Taiteellisten visioiden ja tieteellisten mittausten avulla kasaamme palapeliä, joka on alati laajeneva maailmankaikkeus. Tiede laajentaa ymmärrystämme ja osoittaa meille, että todellisuus ylittää usein sen, mitä olemme kuvitelleet, kun taas taide antaa tieteelle muodon, mahdollistaa visualisoinnin ja jatkaa siitä, missä tiede vielä pohtii.

Kosmoksessa sijaitsevalta näköalapaikaltamme käsin havaitsemme näkyvän ja näkymättömän, mitattavissa olevan ja kuviteltavissa olevan. Kykenemme innovoimaan ja tuhoamaan, kunnioittamaan ja hyödyntämään, ja katsomme yhtä lumoutuneina sisäänpäin kuin ulospäin. Tässä me seisomme, katsomme ikuisuuteen, koemme merkityksettömyytemme ja suuruutemme ja päätämme tutkia maailmankaikkeutta, jonka osa olemme.